1901
1.1.1901 tulivat voimaan uudet määräykset valtion kassa- ja tililaitoksesta ja Valtiokonttorin uusi (vuoden 1899) ohjesääntö. Jo 1880-luvun lopulla oli havaittu, että tilinpito valtionlaitoksissa oli retuperällä ja kassavajauksia löytyi tilintarkastuksissa tämän tästä. Tilitoimi ei ollut tarpeellisella tavalla keskitettyä. Viikko- ja kuukausiraportointiin perustuvan keskitetyn kirjanpidon isä on Karl Langenskiöld, joka paneutui asiaintilan korjaamiseen matkustamalla ristiin rastiin Eurooppaa tutustumassa kirjanpidon uusimpiin tuuliin. Samaan aikaan otettiin käyttöön myös italialainen kahdenkertainen kirjanpito ja valtion tilinpäätösten teko siirrettiin Valtiokonttoriin.
1940
Obligaatioiden ja kuponkien lunastus ja vaihto, Fabianinkadun kassa 1940-luvulla.
Sotavuodet leimasivat voimakkaasti myös Valtiokonttorin tehtäviä. Sotien vaatimat varat olivat melkoisia ja valtionvelka kasvoi huimasti. Paljon kertovat myös noina vuosina liikkeelle laskettujen lainojen nimet: Jälleenrakennuslaina ja Isänmaanlaina. Valtiontalouden kiristyminen sotatalouteen merkitsi sitä, että valtion varoja liikeni tuskin lainkaan sijoitettavaksi.
Sotien seurauksena Valtiokonttori maksoi korvauksia omaisuuden menetyksistä ja vahingoista 25 vuoden ajan.
Vuoden 1938 valtiokonttorikomitea esitti, että kaikki valtion antolainaus keskitettäisiin Valtiokonttoriin. Huolena komitealla oli se, että lainoja myönsivät monet eri viranomaiset ja instanssit eikä mikään niistä pitänyt luetteloita kaikista lainansaajista. Sama lainansaaja saattoi siis saada päällekkäisiä etuuksia. Eduskunta ei kuitenkaan pitänyt asiaa sillä hetkellä tärkeänä ja hylkäsi esityksen.
Valtiokonttorin hoidettavaksi jäi kuitenkin ammattivirastojen lainausrahastosta ja tulo- ja menoarviorahastosta myöntämien lainojen maksaminen ja velkominen. Lisäksi Valtiokonttori huolehti (kuten tänä päivänäkin huolehtii) lainojen velkakirjojen laadinnasta ja vakuuksista. Valtion lainaustoiminta kasvoi nopeasti sodanjälkeisissä oloissa ja keskeisimmäksi antolainauskohteeksi nousi vuodesta 1949 lähtien asuntorakennustuotannon rahoittaminen eli aravalainat. Muita lainauskohteita olivat mm. kansakoulujen rakentaminen ja työllisyyslainat.
1950-luvun loppupuolelle tultaessa lainaustoiminta oli kymmenkertaistunut 1930-luvun toimintaan verrattuna ja 1960-luvulla se oli jo kaksikymmenkertaista. Valtio ohitti liikepankit luotonantajana.
1943
Valtion maksamat eläkkeet keskitettiin vuodesta 1943 asteittain Valtiokonttorin hoidettaviksi. Tarkoitusta varten perustettiin erityinen eläketoimisto. Jo ensimmäisenä vuotena maksettiin eläkkeitä kaikkiaan 57 000 eläkkeensaajalle. Kassatapahtumien määrät kolminkertaistuivat edelliseen vuoteen verrattuna. Yhtenäistämistä jatkettiin seuraavien vuosien ajan.
Vuonna 1952 lakkautettiin siviilivirkakunnan leski- ja orpokassa sekä eräitä muita vastaavia eläkekassoja ja niiden pääomista ja vuotuisista 1 %:n suuruisista vakuutusmaksuista muodostettiin perhe-eläkerahasto Valtiokonttorin yhteyteen. Järjestelmään liitettiin myös muut virkamiesten leski- ja orpokassat. Rahaston johtokunta myönsi eläkkeet ja hautausavut ja Valtiokonttori suoritti maksatuksen.
1960
Arkistonhoitoa 1960-luvulla.
Vuoden 1960 alusta valtio otti vastatakseen virkamiesten jälkeen tulevista perhe-eläkkeistä ja hautausavuista ja samalla eläkkeiden myöntäminen siirrettiin Valtiokonttoriin. Aiemmin eläkkeitä myöntäneitä viranomaisia oli ollut kaikkiaan seitsemisenkymmentä. Hallitus perusteli keskittämisesitystään erityisesti sillä, että tulkinnassa saavutettaisiin yhtenäisyys, valitukset vähenisivät ja uudistusta vaativat kohdat paljastuisivat. Myös uusi konttoritekniikka voitaisiin ottaa käyttöön.
Eläkeasioita varten perustettiin erityiseksi elimeksi eläkelautakunta, jossa oli puheenjohtajana valtiovarainministeriön edustaja.
1965
Valtion kassaliikkeen valvonta, kirjanpito ja tilinpäätöksen tekeminen olivat kuuluneet Valtiokonttorille vuodesta 1901 lähtien. Vuoden 1918 sodan jälkeen tilanne oli sekasortoinen kaikkialla, niin myös tilinpäätösten laadinnan suhteen. 1920-luvun lopulla päästiin vähitellen vuoden 1899-tiliohjesäännön mukaiseen rytmiin, mutta tässä vaiheessa poliittisesti asiasta vastuussa olevat tahot päättivät siirtää valtion tilinpäätöksen tekemisen valtion revisiolaitokselle. Katsottiin, että kun Valtiokonttorilla ei ollut käytettävissään alkuperäistä tositeaineistoa, tilinpäätöksestä ei tullut riittävän luotettava. Valtiokonttorihan teki tilinpäätöksen tilivirastojen toimittamien raporttien perusteella. Helmikuun 1932 alussa siirtyi koko silloinen Valtiokonttorin yleiskirjanpito-osasto virkamiehineen valtion revisiolaitoksen tilinpäätösosastoksi.
Siirron perusteet lakkasivat kuitenkin olemasta kolmenkymmenen vuoden kuluttua ja vuonna 1965 siirrettiin valtion tilinpäätöksen tekeminen ja yleiskirjanpidon hoitaminen takaisin Valtiokonttoriin.
Presidentti Kekkonen osallistui Valtiokonttorin 100-vuotisjuhliin vuonna 1976.
1970-luku
1970-luvulle tultaessa suunniteltiin valtion tilinpidon uudistamista ja Valtiokonttorille kaavailtiin tässä hyvin keskeistä asemaa. Valtion tilinpidon uudistamiseen liittyi siirtyminen automaattiseen tietojenkäsittelyyn, tilivirastolliseen hajautuspolitiikkaan ja postisäästöpankin entistä suurempaan hyväksikäyttöön. Vuonna 1972 Valtiokonttorin tehtäviin lisättiin valtion maksuliikkeen ja keskuskirjanpidon kehittäminen.
Vuonna 1975 saatiin myös valtionperintöjen hoitaminen. Asiaan liittyi uusi perintökaari, joka rajoitti perintöön oikeutettujen piiriä. Tämän tiedettiin lisäävän kruununperintöjä, mistä johtuen Valtiokonttorille annettiin laissa yleisvaltuus ottaa vastaan ja hoitaa tällaiset perinnöt valtiolle.
1976 vietettiin Valtiokonttorin 100-vuotisjuhlia, joihin myös presidentti Kekkonen osallistui.