Näyttää siltä, että automaatio vähentää palkkatyötä ja ihmisten on löydettävä muuta merkityksellistä tekemistä ja yhteiskuntien on varmistettava toimeentulo. Muuten ”trumpit” saavat jatkossakin kannatusta.
Helsingin Sanomissa oli 7.10. toimittaja Pekka Torvisen mielenkiintoinen kolumni , jossa hän esitteli Economistin toimittajan Ryan Aventin kirjaa ”The Wealth of Humans – Work, Power, and Status in the Twenty-First Century”. Kirja ja kolumni johtivat Esko Kilven ja Timo Lindholmin vastineeseen HS:n mielipidesivulla 12.10. otsikolla ”Työ ei lopu”. Tuon mielipidekirjoituksen pohjalta syntyi tämä tarina. Korostettakoon, että Aventin kirjaa en ole vielä lukenut.
Palkkatyöstä muuhun merkitykselliseen tekemiseen
En usko, että ihmiskunta pystyy tekemään sellaista pikaista ”kvanttihyppyä”, että nykyisistä työnteon muodoista siirryttäisiin uusiin korkeampaa älykkyyttä ja kyvykkyyttä vaativiin muotoihin ja niin, että työstä saadut korvaukset pysyisivät edes nykyisellä tasolla ainakaan kehittyneissä maissa. Kyse ei myöskään ole pelkästään ihmisten kykyjen kehittymisestä, vaan siitä, mikä on kullekin merkityksellistä tekemistä ja kuka on siitä valmis maksamaan.
Monille merkityksellisintä tekemistä on nykyisin palkkatyö, mutta on myös heitä, joille työssäkäynti on vain keino ansaita rahaa ja elämän merkitykset haetaan muualta. Perheestä, erilaisista vähemmän tai enemmän merkityksellisistä vapaa-ajan viettotavoista jne. Mutta mistä löytyy jatkossa merkityksellistä tekemistä, josta joku on halukas myös maksamaan, jos perinteinen palkkatyö merkittävästi vähenee?
Mistä toimeentulo?
Kansalaispalkan ja muiden perustoimeentulon takaavien mallien ongelma on se, että ne voivat olla vain kohtuullisen elämän lähtökohta. Ne eivät takaa edes sellaista toimeentuloa, jonka palkkatulo nykyisin valtaosalle ihmisistä antaa.
Tätä toimeentuloproblematiikkaa sivuava asia on jo nykyisin esim. taiteen tukeminen ja etenkin yhteiskunnan varoista. Taide sinänsä on varmasti merkityksellistä tekemistä, mutta kenen tekemisiä pitäisi tukea, kuinka paljon ja ketkä tästä päättävät? Jos ihmisten tulevaisuuden palkkatyö on taiteen kaltaista merkityksellistä tekemistä enenevässä määrin, kuinka tämä saadaan toimimaan? Muutakin ”hyvän tekemistä” koskee sama oikean arvottamisen ongelma rahan jaossa.
Kilpi ja Lindholm viittaavat kirjoituksessaan tuotantokyvyn demokratisoitumiseen teknologian kehittymisen ja verkostoitumisen myötä. Mutta tämäkään ei välttämättä tuo lisää rahaa jaettavaksi. Eikö nykyinen suuntaus siitä, että työpaikkojen hävitessä joudutaan pakosta pienyrittäjiksi ja varmasti tiukemman -jos kohta joidenkin mielestä mielekkäämmän- talouden piiriin jo kerro tulevaisuudesta?
Kirjoittajien tapaan uskon kuitenkin siihen, että ihmiskunta keksii jälleen keinot selvitä tästäkin murroksesta. Mutta en usko tämän tapahtuvan nopeasti, ja kun maailman tapahtumia seuraa etenkin kehittyneissä maissa jo nyt, meillä alkaa olla kiire.
Martti Kallavuo
Kommentti itselleni luettuani Demos Helsingin hyvän artikkelin ”Katse ylös kuopasta mahdollisuuksiin” (https://www.seuraavaera.fi/julkaisut/uuden-ajan-tyo-ja-toimeentulo/#esipuhe-katse-kuopasta-ylos-mahdollisuuksiin).
Löysin artikkelista minulle uuden käsitteen ”Engelsin paussi” -joka on siis tuo otsikon ajallinen kuoppa, jota vastaava tapahtui, kun teollinen vallankumous alkoi 1700-luvulla. Pohdintani siitä, että tässä digivallankumouksessakaan emme pysty tekemään, mitään ”kvanttihyppyä”, vaan aikaa kuluu saa tieteellisempää pohjaa. Engelsin paussikin kesti, joka siis tarkoittaa ”historioitsijoiden mukaan teollistumisen alkuvaiheessa teknologinen murros aluksi heikensi monien ammattiryhmien toimeentuloa vuosikymmenten ajaksi, vaikka pidemmällä aikavälillä yhteiskunnat vaurastuivat”. Miten pitkästä kuopasta nyt puhutaan, jää nähtäväksi.