Länsimetro antaa odottaa itseään, mutta syksyn alusta olemme jo harjoitelleet sen tuloa lyhyemmillä metrojunilla ja tiheämmillä vuoroväleillä. Metroasemille raiteiden viereen ilmestyivät myös keltaiset teippaukset, jotka kolmella kielellä opastavat, että siinä kohtaa on turha norkoilla – juna ei pysähdy tässä! Kaikessa viattomuudessaankin ne julistavat Sääntö-Suomen vähemmän iloista sanomaa: ei, ei, ei! Harkittiinko edes vaihtoehtona vihreää teippausta, joka kutsuisi: ”Ole hyvä, nouse junaan tästä!”
Ponnistavatko Slush-palkitut toimijat tai menestyneet yritykset – vanhat ja uudet- siitä, että ne pohtivat sitä, miten ei pitäisi toimia? Onko ”EI” ollut niiden käyttövoima? Tuskin. Niiden tarinat kertovat ”KYLLÄ, me teemme tämän” –asenteesta. Samoin ne kertovat intohimosta, antautumisesta työlle ja uskosta omaan tekemiseen. Ne kertovat luottamuksesta henkilöstöön ja yksilöihin.
Miten meidän työyhteisössä?
Mieltä kaihertaa ajatus siitä onko ei-ajattelu pesiytynyt työyhteisöjemme arkeen paikkoihin, joissa se salakavalasti torpedoi mahdollisuutemme menestyä. Meidät on kyllästetty lukuisilla ohjeilla, joiden lähtökohta on rajaaminen tai suoranainen kieltäminen. Enemmistön toimintaa suitsitaan säännöillä, jotka on laadittu vähemmistön eli mahdollisten väärintoimijoiden ehdoilla.
Ja jotten tulisi väärinymmärretyksi: en haikaile anarkiaa ilman ainoatakaan sääntöä. Kyllä pelisääntöjä tarvitaan, ne tuovat arkeen sujuvuutta, jolloin voimme keskittyä varsinaiseen tekemiseen. Taitolaji onkin se, mistä ja miten sääntöjä luomme. Mitkä asiat luotamme fiksujen, vastuullisten ja harkintakykyisten yksilöiden oman ajattelun varaan? Mihin sävyyn sääntömme luomme?
Meidän odotetaan digiloikkivan kohti tulevaisuutta. Sen loikan pituuteen ja lennokkuuteen vaikuttaa olennaisesti se, onko arkisen aherruksemme polku viitoitettu keltaisin EI-tarroin vai vihrein KYLLÄ!-opastein.
Helena Kanervo
