”Tieto- ja viestintätekniikka muuttaa talouden ja yhteiskunnan rakenteita yhtä dramaattisesti ja peruuttamattomasti kuin höyrykone 1800-luvun alussa, kun teollinen yhteiskunta syrjäytti maatalousyhteiskunnan Kyse ei ollut vain maatyöläisten muutosta tehdaskaupunkeihin, vaan samalla muuttuivat mm. koulu, liikenne, politiikka ja perhe.” (Jyrki Kasvin blogi 1.4.2015)
Olen kivenkova humanisti digimurroksen keskellä. Koulutukseni on uskontojen ja kulttuurien tutkimusta ja ryhmien dynamiikkaa, elämäntyylini pehmomiesmäinen. Perinteisten kaavojen mukaan minun pitäisi porkkanaa pureskellessani olla näreissäni ja varttipaniikissa siitä, että olen päätynyt töihin, joissa digitalisoidaan Suomea, mutta enpä ole. Olen jopa edistänyt tähän suuntaan kulkemista ihan vapaaehtoisesti sen verran, mitä yksi valtion rividuunari voi tehdä.
Tietokonekammoinen joutui digikoukkuun
Olin paljon nuorempana tietokonekammoinen (nykyisin kai sanottaisiin ICT-rajoitteinen), mutta 90-luvun puolen välin paikkeilla pääsin sattumalta tekemisiin nuoruuttaan elävän internetin kanssa. Huomasin nopeasti, että webin tekninen puoli oli minulle toissijainen verrattuna siihen, miten ja millaista tietoa pystyin etsimään ja käyttämään, ja vain sekunneissa. Syntymäutelias ihminen oli saman tien digikoukussa, mutta ei teknologian vaan sen tuomien humanististen mahdollisuuksien, tietojeni laajentamisen ja syventämisen ja ajan tasalla pysymisen, takia.
Etätyö by www.savagechickens.com
Noista päivistä on nyt 20 vuotta. Keväällä 2016 ostan lippuni verkossa, tilaan poikani synttärilahjan Britanniasta kännykällä, navigoin vieraassa kaupungissa vuorovaikutteisella kartalla ja nautin musiikkista, elokuvista ja kirjoista langattomilla laitteilla, joilla pääsen kiinni lähes kaikkeen mitä luova ihminen on tuottanut. Eikä minun tarvitse lähteä työpaikalle tehdäkseni työtä – toissapäivänä edistin digitalisaatiota neljässä eri tilassa, joista yksikään ei kuulunut Valtiokonttorille. Tätä kirjoitan työnantajan läppärillä keittiössäni, lieden ja hedelmäkulhon välissä.
SuurDigiMogulin mahtikäsky vai heijastus meistä itsestämme?
Muutos on ollut valtava, ja se on teknologian mahdollistama, mutta sen vaikutukset eivät välttämättä tunnu elämän ”teknistymisenä” – ei kukaan ajattele että ”oho millaiset komponentit!” tsekatessaan sääennustetta mobiilista – eivätkä ne rajoitu tekniikkaan. Tämä muutos ei olisi mahdollinen ilman ihmisiä ja heidän työtään. iPhonea, joka parhaillaan soittaa minulle taustamusaa, ei olisi syntynyt ilman sellaisia yhteistyötapoja ja hyvin erilaisten osaamisen kohtaamisia, joita ei ollut olemassakaan vielä 80-90-lukujen taitteessa.
Digitalisaatio vaikuttaa yhtä syvästi kuin muutos agraarista urbaaniin sata vuotta sitten. Kun ymmärrämme tämän, ymmärrämme vähän muutakin. Mikään yksi viranomainen tai mahtivoima ei aikanaan määrännyt kaupunkeja ja niiden asukkaita ja kulttuureja tietynlaisiksi, eikä nyt ole mitään yhtä SuurDigiMogulia, joka diktatorisesti pakottaisi uudet työt juuri tietynlaisiksi tai meidät kansalaisina taipumaan yhteen digimuottiin. Kaupungeissa opittiin aika pian elämään yhdessä monin eri tavoin. Digityön ja -elämän maailmassa tulee käymään samoin.
Työt muuttuvat kyllä, se on väistämätöntä. Eirassa ei enää niitetä heinää eikä Kallaveden rannoilla kalastus ole valtaelinkeino. Mutta voimme itse työyhteisöissämme vaikuttaa siihen, miten toimimme ja miten työmme järjestämme, kun sekä työkalut, prosessit että asiointitapahtumat toteutuvat digitaalisella areenalla. Toisin kuin yhteen asiaan soveltuvat wanhan ajan standardoidut työvälineet (think reikäkortti!), uudet digiympäristöt rakentuvat ”palikoista” joita voidaan kehittää ja soveltaa yhdessä ja erikseen auttamaan niin meitä kuin asiakkaitamme.
On omasta toiminnastamme kiinni, osaammeko työyhteisöinä hyödyntää näitä mahdollisuuksia. Ja sitä eivät tee puolestamme koneet, vaan me itse. Humanistiset peruskysymykset kuten ”miksi?”, ”kenen säännöillä?”, ”kenen hyödyksi?” ja ”kenen kanssa?” ovat väistämättä pöydällä, kun työmme ja sen prosessit digitalisoituvat. Vasta, kun näihin kysymyksiin on rehellisesti vastattu, voimme ymmärtää, miten kehitämme toimintatapamme sellaisiksi, että työskentelemme digitaalisessa ympäristössä luontevasti, joustavasti ja ilman digikauhua. Kun se digi on lopulta vain heijastus meistä itsestämme, eikä siinä ole mitään pelättävää. Eihän?
Marko Latvanen
